Tekijä: kirsihellman

Olen aina pitänyt syksystä. Syyssonaatti tuo mieleen paitsi elokuvan, se kattaa mainiosti myös ne mielentilat, joissa elin tänään. Tein pitkän kävelylenkin Kaivopuistoon tarkoituksena kokea syksyn viimeiset värikylvyt ja haistella ensimmäiset kirpeät tuoksut kylmän yön jäljiltä.

Syyssonaatti voi sisältää myös muistoja, kohtaamisia, yllätyksiä. Näitä kaikkia koin jo ennenkuin ehdin puiston lähellekään.

ELÄVÄÄ HISTORIAA

Täysin näyteikkunan värien vetämänä poikkesin Korkeavuorenkadulla Vuokon liikkeeseen. Ja siellähän itse Madame Nurmesniemi oli tiskin takana! Tämän hetken vaateasiasta päädyimme hyvin pian keskustelemaan vanhoista Vuokon vaatemalleista ja hän kertoi esim. usean tehtaan toimittavan heille edelleenkin niitä loistavia kankaita, mitä he ovat käyttäneet vuosikymmeniä. Monta on myös lopettanut. Tottakai hän oli ilahtunut, kun kerroin, mihin kaikkeen Vuokko on omassa elämässäni liittynyt – ja moneen juttuun onkin. Oli vihkileninkiä, oli ensimmäistä toppatakkia 70-luvulla, oli ihanaa sarkaulsteria (jota materiaalia ei kuulemma enää saa ja jota hänkin kaipaa), oli viimevuotista villapaitaa.

Ja sitten se yllätys: liikkeeseen oli yhtenä päivänä kävellyt rouva, jonka kanssa hän oli tehnyt yhteistyötä 50-luvulla, kun Bostonissa järjestettiin suomalainen design- näyttely. Vuokko Nurmesniemi työskenteli silloin juuri aloittaneella vähän vaikeuksissa olleella Marimekolla. Hänpä sitten vei Marimekon tuohon Bostonin näyttelyyn – ja loppu onkin historiaa.

No yllätys oli tämän vanhan tämän ystävän ilmaantuminen sinänsä, mutta vielä suurempi se, että hän ehdotti näyttelyä New Yorkiin Vuokko Nurmesniemen urasta. Tätä hän nyt alkaa työstää ja ideoida. Ja olisipa voinut ikuistaa hänen ilonsa silmissä ja kasvoilla hänen tätä asiaa.

Tämäkin täysin yllättävä ja tyhjästä syntynyt kohtaaminen ja keskustelu teki mieleni energiseksi ja askel tuntui keveältä. Pelkästään tämä olisi tehnyt päivästäni merkityksellisen.

ASUINYMPÄRISTÖN MIELETÖN KAUNEUS

Henkäilin Helsingin kauneutta ja lauantaiaamun rauhallisuutta lähes liikuttuneena siitä, että voin asua tällaisessa paikassa maailmassa. Aamun lehdessä oli yllin kyllin masentumisaiheita, niin tärkeää kuin ilmastonmuutoksesta puhuminen onkin.

Kun Tehtaankadun alusta poikkeaa Kaivarin asuntoalueelle, joutuu automaattisesti eräille sen kauneimmista kulkuväylistä. Pisimpään katselin keltaista pitsihuvilaa mustine kulmatorneineen ja valkoisine kaariterasseineen. Talo näytti vastakunnostetulta kiiltävine peltikattoineen – mikä haaste peltisepille niissä kulmissa ja jyrkissä lappeissa! Tosin seuraava talo tuottaa täydellisen visuaalisen pettymyksen, olkoonkin Belgian suurlähetystö. Niillä kulmilla rouva Nurmesniemikin kertoi perheensä asuneen ennen Kulosaaren talon rakentamista. Siellä kuulemma kahisevat vaahteranlehdet yhtä hienosti kuin nyt Kaivopuistossakin. Kun laskeuduin Porrastien askelmia alas rantakadulle ja vastapäätä kimalsi meri Klippanin hienojen tornien edessä, pääsin taas eri tunnelmaan.

AAVAN MEREN TUOLLA PUOLEN…

Meri vie aina ajatukset kauemmaksi. Tulee lähdön haikeus ja paluun odotus. Syyssonaatti alkoi soida äkkiä hyvin lopullisissa sävelissä ja säkeissä. Suru tulvahti kuin hyökyaalto. Olen menettänyt kesän aikana kaksi läheistä sukulaista ja ensi kertaa joutunut myös hoitamaan jälkiselvittelyt sisareni kohdalla. Rankempaa puuhaa kuin odotin. Ei hautajaisten järjestäminen ollut läheskään sitä, mitä henkilökohtaisten tavaroiden läpikäyminen oli, varsinkin, kun itse oli ollut monessa asiassa mukana. Tämän jälkeen ymmärrän paljon paremmin niitä, jotka samassa tilanteessa ovat olleet tai tulevat olemaan. Opin paljon, myös mielen liikkeistä ja ennustamattomuudesta.

TAAS NIITTY VIHREIN MUN MIELESSÄNI ON…

Väreistä saa voimaa! Kun tulin Ullanlinnan mäen rinteille, en saanut silmiäni irti vaihtelevista näkymistä. Jo pudonneet kelta-puna-orannssilehdet lienee puhallettu lähemmäksi puualueita, niin että väliin jäi villinvihreitä nurmikkoalueita. Silokalliot vielä omana kivielemettinään mukana. Kahisevat lehtimatot olivat kuin eri sävyisiä kohopintaisia mattoja, jotka oli levitetty juuri näihin juhliin. Eikä kukaan kieltänyt niillä kävelemästä!

Kun katselin vanhojen puiden mustanpuhuvia runkoja keltaisesssa lehtimeressä, joka vähitellen tummenisi ja maatuisi paikoilleen, ellei niitä korjattaisi muualle, koin vahvasti luonnon ja elämän kiertokulun. Se on loputonta isojen ja pienten syklien vaihtelua. Onneksi ihmisikä rajoittaa isojen syklien näkemistä, se voisi olla liikaa sekä fyysisesti että psyykkisesti. Taas kerran totuus, että todellista on vain muutos, mikään ei jää paikoilleen, sekä lohdutti että suretti. Helpotus on sitä, ettei tarvitse pyristellä vastaan, vaikeus siinä, ettei voi pysähtyä johonkin mieleiseen kohtaan ikiajoiksi. Mielikuvien niityt onneksi viheriöivät aina.

Kun kirjakerhossamme luettiin Esko Valtaojan Kohti ikuisuutta -kirjaa, totesimme sielläkin, että sen lukeminen auttaa ajattelemaan ihmistä aika vähäisenä asukkaana maailmankaikkeudessa. Vaikka ajattelen Valtaojan lailla, että ihminen ei voi olla ainoa tämänkaltainen tai jollain lailla älykäs olio kosmoksessa, emme ole vielä toisista kuulleet ja ehkä tämä antaa meille liiankin suuren herruuden tunteen.

Luonnossa tulee samankaltaisia ajatuksia. Mikä on tehtävämme sen kiertokulussa ja miten sitä kohtelemme. Siellä voi pelotta iloita, surra, ihmetellä ja ihastella. En voisi keksiä parempaa parantajaa mielen tuiverruksiin. Ja tutkimustuloksethan lupaavat aina vain lisää tietoa vuorovaikutuksesta puiden, kasvien ja ihmisten kesken.

Syyssonaattini käsitteli siis kaikkea minussa. En aina ole siinä mielentilassa, että osaisin sitä kuunnella ja onhan se erilainen eri vuodenaikoina ja eri tapahtumissa, mutta sonaatti kuitenkin, aina tavoitettavissa.