Tekijä: riittajalkanen

Kesäretki Tammisaareen sujui aurinkoisessa ja helteisessä säässä. Peruutusten jälkeen osanottajia oli viisi.

Aloitimme retken kävelykierroksella vanhassa kaupungissa. Tammisaari sai kaupunkioikeudet neljä vuotta aiemmin kuin Helsinki vuonna 1546. Rantaviiva on siirtynyt huomattavasti kohti merta ja tulipalo hävitti osan kaupunkia 1820 luvun alussa. Siitä huolimatta jäljellä on pieni ja varsin yhtenäinen vanha kaupunki. Suuret jalavat, lehmukset ja lukemattomat syreenipensaat kurkottelevat vehreiltä pihoilta lankkuaitojen yli hiljaisille kaduille. Pienet puutalot on rakennettu 1700- ja 1800-luvuilla.  Kävelykierroksen keskeytti kahvihetki Cafe Gamla Stanin vehreällä pihalla. Atmosfääri poikkesi aika tavalla helsinkiläisestä kahvilasta. Vieraat pääsivät sisään ilman ongelmia puoli tuntia ennen aukeamisaikaa. Isäntäväen koira majoittui pöytämme alle nukkumaan, emäntä toi ihailtavaksi juuri valmistuneen suklaakakun ja selailtavaksi kahvilakorttelista kertovan kirjan.

Merellisessä Knipanissa syödyn lounaan jälkeen tapasimme Merete Mazzarellan kirjastossa. Merete kertoi kirjojensa aihepiiristä ja rakenteesta. Hän huomautti ironisesti, että kun mieskirjailijat käsittelevät suuria filosofisia asioita, naiskirjailijat kuten hän käsittelevät ”pieniä asioita” kuten avioliitto, rakkaus ja vanheneminen. Merete kertoi myös uusimmasta kirjastaan Elämän tarkoitus ja halusi kuulla kommenttejamme kirjasta sekä käsityksiämme elämän tarkoituksesta. Antoisan tapaamisen loppupuoli sujuikin syntyjä syviä pohdiskellessa. Läksiäislahjaksi saimme uusimman kirjan.

Kirjastosta siirryimme museokeskukseen, lähinnä Helen Shjerbeckin näyttelyn houkuttelemana. Näyttely on kiinnostava, mutta verraten suppea ja käsittää pääosin vähemmän tunnettuja teoksia. Modernia taidetta keskuksessa edusti Cris af Enehjelmin näyttely, joka sai meidät mietteliääksi ja pohtimaan taiteen sisältöä ja tarkoitusta.

Jätimme Tammisaaren tyyliin sopivasti täpötäydellä ”lättähatulla”, joka puksutteli kymmenessä minuutissa Karjaalle. Siellä siirryimme nykyaikaan ja kiidimme halki kesäisten maisemien Turun IC- junalla Helsinkiin.

 

 

 

 

 

 

 

Tukholman risteilylle kannattaa lähteä maanantaina. Kaikkialla on tilaa, ei jonotusta, ei häiriköitä. Silja Serenadin promenadilla kävelee lähinnä senioreita; pariskuntia ja naisryhmiä, joitakin perheitä. Ystävällinen tarjoilija houkuttelee ohikulkijoita kuohuviinille, hinta kaksi euroa. Kuulutuksessa ilmoitetaan, että laivan matkustajat kuuluvat kahteenkymmeneenneljään eri kansallisuuteen.

Mitä tehdä Tukholmassa, kun aikaa on kuusi tuntia ?

Hesarissa olleen Tukholman taidenäyttelykatsauksen innoittamana olemme päättäneet tutustua ruotsalaiseen taiteeseen. Nousemme satamassa bussiin nro 76 ja ajamme Djurgårdenin sillan kupeeseen. Pakkasta on viisi astetta, pilvipeite repeilee ja pilvien raosta pilkottaa heleän sininen taivas. Reipas reilun puolen tunnin kävely Waldemarsuddeniin rantoja pitkin tekee hyvää. (Raitiovaunullakin pääsisi). Waldemarsudden on prinssi Eugenin, kuningas Oscar II:n nuorimman veljen Tukholman keskustaan suuntautuvalle niemelle rakennuttama (kesäisin upean) puutarhan ympäröimä huvila. Huvila alkuperäisine kalusteineen, taideteoksineen ja hienoine kukka-asetelmineen, amarylliksia ja hyasintteja, henkii porvariston hillittyä charmia. Suurista ikkunoista avautuu upea panoraama kohti Tukholman keskustaa. Prinssi Eugen oli taiteilija, taiteen keräilijä, yhteiskuntaa ja aikaansa seuraava ihminen.  Pysyvän kokoelman lisäksi esillä on kaksi vaihtuvaa näyttelyä, 1900-luvun salonkitaidetta sekä Cecilia Edefalkin retrospektiivi. Edefalk on Ruotsin merkittävimpiä taiteilijoita taidemaalari, kuvanveistäjä ja valokuvaaja. Esillä on teoksia 1970-luvulta nykypäivään. Jokaisessa huoneessa on oma tunnelmansa, teokset toistavat usein samaa motiivia. Monet maalaukset esittävät lähes aineettomia, läpikuultavia pintoja, joihin henkilöhahmot sulautuvat.

Jatkamme kävellen kohti Djurgårdenin itäpäätä, jossa sijaitsee toinen kohteemme Thielska galleriet. Se on samantapainen kotigalleria kun Waldemarsudden. Kotigallerioiden viehätys on siinä, että taiteen keräilijä on hankkinut rajatun, mieltymystensä mukaisen kokoelman ja sijoittanut ne kotiinsa siten, että ympäristö ja taide sulautuvat persoonalliseksi kokonaisuudeksi. Thielska gallerietissa on pohjoismaista taidetta, tosin ei yhtään suomalaisen taiteilijan teosta. Esim. Edvard Munchia oli koko huoneellinen. Ernst Thiel oli aikoinaan Ruotsin rikkaimpia pankki- ja finanssimiehiä. Menetettyään omaisuutensa pörssiromahduksessa hän joutui myymään huvilan kalusteineen ja taideteoksineen Ruotsin valtioille. Vaihtuvana näyttelynä oli tekstiilitaiteen uudistajan Maria Adelcreutzin hieno näyttely. Teosten motiivit ulottuvat kansainvälistä solidaarisuuttaa edustavista 1970-luvun töistä luontoaiheisiin. Uskomatonta miten erilaisia vaikutelmia kuvakudoksilla voi saada aikaan. Galleriassa on myös lounaskahvila, joka näytti olevan erityisesti senioreiden suosiossa. Ainakin katkarapuvoileivät olivat maukkaita.

Galleriasta pääsee bussilla suoraan Tukholman keskustaan, jossa ennättää vielä käydä yhdessä näyttelyssä tai vaikka shoppailemassa ennen kuin on aika hypätä bussiin tai metroon ja kiirehtää laivalle. Siellä voi keskittyä aineellisimpiin nautintoihin ravintolapöydän ääressä.

Riitta Jalkanen

Talven pimeydessä moni kaipaa valoa. Pimeitä iltoja valaisemaan on Helsingissä järjestetty jo vuodesta 1995 alkaen tammikuun alussa Lux Helsinki –tapahtuma. Se on yksi Euroopan vanhimmista säännöllisesti vuosittain pidettävistä valofestivaaleista. Lux Helsinki muuttaa osan keskustasta viideksi vuorokaudeksi värikylläiseksi satumaaksi. Festivaali on saavuttanut suuren suosion. Viime vuonna se keräsi yhteensä puoli miljoonaa katsojaa.

Reitti, jonka varressa on yhteensä 15 valotaideteosta kiertää tänä vuonna Tuomiokirkon ympäri Kauppatorilta Mariankatua pitkin Kruununhakaan, Helsingin yliopiston kortteleissa sijaitsevalle Topelian pihalle ja Kansalliskirjaston sisäpihan kautta takaisin Kauppatorille.

Valo on aineetonta, mutta aina sidoksissa ympäristöönsä. Valotaide tuo uuden ulottuvuuden kaupungin julkisiin tiloihin, se yhdistää kadut, aukiot ja puistot osaksi taidetta. Vuosittain esimerkiksi tuomiokirkko muuntuu parhaimmillaan lähes aineettomasi valotaideteokseksi Lux Helsinki –tapahtuman aikana.

On hienoa nähdä ja kokea miten kadut täyttyvät pimeyden laskeuduttua, kymmeniä tuhansia helsinkiläisiä vaeltaa valotaideteokselta toiselle usein pakkasen paukkuessa, on lapsiperheitä, nuoria, työikäisiä, senioreja. Ahtaimmissa paikoissa sijaitsevia taideteoksia katsomaan jonotetaan kiltisti. Asukkaat käyttävät kaupunkiaan.

Tänä vuonna ei ollut mielestäni ylletty ihan yhtä hienoon kokonaisuuteen kun kahtena edellisenä vuonna. Itse pidin eniten hienosta Enso-Guzeitin taloon (nykyinen Stora-Enson pääkonttori) liittyvästä teoksesta Shaderin Cubesta.  Rakennuksen Kauppatorin ja presidentinlinnan puoleisille julkisivuille projisoitu animaatio käsittää viisi osaa, kollaasia, joissa on käytetty perinteisiä ja nykyaikaisia taiteen tekniikoita. Teokseen liittyy animaatiota tukeva äänimaisema. Vaikuttava on myös Helsingin yliopiston Topelian pihan maaginen, värikylläinen Flowers of Life, joka muodostuu ilmassa leijuvista kuvioista.

Tänään maanantaina 9.1 on viimeinen päivä, kun teokset ovat esillä. Jos ei jaksa lähteä tungeksimaan kaupungille, teokset voi katsoa myös netissä, kun klikkaa Lux Helsinki.  

Entä kuinka paljon energiaa hassataankaan valofestivaalin aikana? Yllättävän vähän: Lux Helsinki käyttää viiden päivän aika valotaideteoksiin yhtä paljon energiaa kuin Mäkelänrinteen uimahallissa kuluu neljässä tunnissa.

Riitta Jalkanen